73: Mun juttu ropeissa
Eräässä tämän vuoden Alfaconin ohjelmanumerossa luennon pitäjä alusti aihettaan määrittelemällä sitä, mistä hän peleissä erityisesti pitää. Hän myös kannusti kaikkia muita pohtimaan samaa. Näin olen toki tehnyt aiemminkin, mutta silti tästä jäi itämään ajatus asian uudemmasta jäsentämisestä tällaiseksi blogikirjoitukseksi.
***
Koska olen pelannut roolipelejä lähemmäksi kolme vuosikymmentä ja viitenä eri vuosikymmenenä, niin totta kai matkan varrella olen sekä muuttunut ihmisenä että mieltymykseni pelaamiseen ovat vaihdelleet. Nuorena muistan “realismin” viehättäneen minuakin, taistelun yksityiskohtaisuus ja sen sellainen simulationismi.
Edelleenkään ei ole yhdenlaista pelaamista, yhdestä pelistä puhumattakaan, josta ainoastaan pitäisin. Nimenomaan pidän mielekkäänä erilaisten pelien kokemista. Kiitos innokkaiden pelinjohtajien, minulla onkin ollut ilo nauttia pelien ja pelaamisen monipuolisuudesta läpi roolipelaamiseni historian.
Vaikka omia pelejäni muhitellassani tunnistan itsestäni tietynlaista työskentelyn perferktionismia, niin vierastan ajatusta täydellisen pelin tai sen kovimman “pelikiksin” metsästyksestä. Pelaaminen on harrastamista kavereiden tai puolituttujen kanssa, jossa riittävä on just hyvä. Tätä pidän tärkeänä periaatteena. Eikä se sulje pois muuttumista haluamaansa suuntaan.
Toinen tärkeä periaate on se, ettei ole “oikeaa” tai “väärää” pelaamisen tapaa. Siis yleisesti määriteltävästi, vaan kyse on yksilöllisistä mieltymyksistä. Älä siis lue tätä tekstiä sellaisena, jossa yrittäisin kuvailla jotain muuta parempaa pelaamista tai haastaisin sinun pelaamisesi tapaa. Kirjoita mieluummin oma kirjoituksesi siitä, millaisesta pelaamisesta itse pidät ja miksi!
***
Tätä kirjoittaessani tiivistän itseni roolipelaajana blogin esittelyssä näin: “Alakulttuurin alakulttuurien harrastaja: gloranthafiili, joka tykkää pelata kevyiden sääntöjen tarinallisia pelejä, joissa pelaajilla on vahva agentuuri ja pelin lopputulos on yllätys kaikille. Vapaus, luovuus, tasa-arvo - sekä impro ja inspiraatiokortit! DIY.”
Avaan tämän tiivistelmän.
***
Roolipelaaminen on sen aaltoilevasta suosiostaan riippumatta nähdäkseni selkeä alakulttuuri. Tämä näkyy jo siinä, että harrastamista on vaikea tosiasiallisesti ymmärtää ilman, että sitä on kokeillut. Ei ole oikein mitään vastaavaakaan eikä tätä opeteta kouluissa. (Videoidut pelit auttavat hieman, mutta varsinkin suosituimpien sarjojen osalta voi pohtia sitä, kuinka paljon niissä on kyse pelaamisesta ja kuinka paljon esittämisestä.)
Kun törmään informaatioon suosituimmista roolipeleistä tai vaikkapa selaan Ropeconin ohjelmaa, niin huomaan omien mieltymysteni olevan vähemmistöä tämän vähemmistön sisällä. Siksi “alakulttuurin alakulttuurien harrastaja”.
Tietyllä tapaa tällainen alakulttuurin alakulttuurius lisää iloa siitä, kun tutustuu uusiin samanlaisista asioista pitäviin – on siis muitakin! Tai kun tulee mahdollisuus tarjota jollekin kokeilunhaluiselle maistiaisia jostain sellaisesta, joka itseä innostaa ja josta tämä toinenkin syttyy. Ja on tässä myös sellainen käytännönläheinen puoli, että avoimet yleisöpelit eivät ole niin kilpailtuja. Niihin on helpompi päästä mukaan.
***
Vaikka Glorantha ei ole ainoa pelimaailma, jossa haluan pelata – ei suinkaan – niin Glorantha on yksittäisistä pelimaailmoista se, joka iskee minuun vahvimmin. Fantasia on ykkösgenreni, tunnistaudun ihmisestä kiinnostuneeksi humanistiksi ja Glorantha tuntuu niin elävältä ja moninaiselta kokonaisuudelta. Lisäksi nautin siitä, kuinka Glorantha haastaa (ainakin niin halutessaan). Sitä voi tutkia, siihen saa uppoutua ja se tarjoaa hyvää materiaalia pelien ulkopuoliseen harrastamiseen. Ei tule myöskään väheksyä Gloranthan sankarillisuuden merkitystä ja ihan vain riimujen siisteyttä! Siksi “gloranthafiili”.
***
Vaikka pidänkin Gloranthastani tuhtina, niin säännöissä mieltymykseni on kovin erilainen. Pidän kevyistä säännöistä ja siitä, että pelaamisessa huomio on tarinassa sekä pelaajien yhteistoiminnassa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita kaipuuta säännöttömyyteen. Ei suinkaan, pidän roolipelaamisessa tärkeänä sitä, kuinka satunnaismekanismit tuottavat käänteitä ja jännitystä peliin. Siksihän nämä ovat pelejä! Mutta periaatteessahan roolipelaamiseen riittää noppa ja luottamus pelaajien yhteiseen tekemiseen. Lopun voi improta.
Toki usein tämän ei katsota riittävän. Ei, vaan säännöissä halutaan olevan jotain kyseiselle pelille ominaista. Vaikken ole lainkaan vakuuttunut siitä, kuinka oleellisia eri pelien kaikki säännöt ovat, niin totta kai tunnistan saman taipumuksen myös itsestäni. Varsinkin ensimmäisiä omia pelejä suunnitellessani mukaan tuli roolipelien vakiintuneita käytänteitä ilman niiden sen tarkempaa pohdintaa. Ja edelleen pienten, kivojen ideoiden poistaminen pelistä tuntuu usein vaikealta. Mutta kokemukseni mukaan se on varsinaisen pelaamisen kannalta usein hyvästä. Oleellista onkin tunnistaa se, millaista peliä haluaa aikaiseksi ja millaiset säännöt tätä tukevat.
Varsinaisten sääntöjen ohella olen kiinnittänyt huomiota pelaajien katseeseen. Nimittäin se, missä pelaajien huomio on, kertoo mielestäni paljon pelistä. Kuinka paljon se on esim. hahmolomakkeella, sääntötiivistelmässä, kirjassa – tai yhteisessä pelissä? Siksi “kevyet säännöt”.
***
Jos mieltymys kevyisiin peleihin on tullut paljolti kokemusten ja aktiivisten pelinjohtieni kautta, niin se, mitä pidän oman pelaamiseni fokuksena, on vaatinut enemmän itsetutkiskelua. Itse asiassa vasta sukeltamiseni roolipelaamisen syvempään päätyyn syksyn 2022 kilahdukseni myötä teki minusta itsetietoisemman pelaajan. Sitä ennen – hävettää nyt tunnustaa – olin rutiinipelaaja ja pelasin pitkälti ikään kuin vanhalla tottumuksella. (Eikä millään pahalla rutiinipelaajia kohtaan. Itse en vain välitä nykyisellään olla sellainen.)
Minua pelissä kiehtoo selkeimmin tarina. Tällä tarkoitan pelissä syntyvien tapahtumien ja seurausten muuttuvaa kokonaisuutta. Jotain sellaista, jota kukaan ei olisi yksin voinut luoda ja joka syntyy yhteisen toiminnan kautta. Ei täydellisenä, mutta juuri kyseisen porukan näköisenä.
Lisäksi tarinallisuus on minulle pelaamisen tapa. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, kuinka pidän hyvänä apukysymyksenä pelaamiselleni sitä, millainen valinta tuottaa kiinnostavaa tarinaa. Jos siis pelissä ei ole selvästi tarkoitus pelata jostain muusta näkökulmasta käsin. No, harvoinhan peliä vain yhdestä näkökulmasta pelataan.
Pelin tai pelaamisen tarinallisuus ei olekaan muita pelaamisen elementtejä poissulkeva. Esimerkiksi pelimaailma ja usein ennen kaikkea hahmot sekä hahmoon eläytyminen ovat minulle oleellinen osa tarinallisuutta. Mitä hahmoni tekisi, on yhtälailla hyvä apukysymys. Näistä syistä “tarinalliset pelit”.
Edellä viittaamassani uudessa itsetietoisuuden puuskassa olen havainnut myös pitäväni pelaajien vahvasta agentuurista. Tämä ei sulje pois sitä, ettenkö viihtyisi myös peleissä, joissa pelaajan agentuuri rajoittuu pitkälti hahmona toimimiseen. Mutta pidän sekä arvokkaana, siistinä että ennen kaikkea itselleni pelinvetäjänä sopivana sitä, jos pelaajilla on tätä vahvempi mahdollisuus tarjota panostaan pelaamiseen. Olenkin löytänyt itsestäni pelinvetäjän vasta tämän seikan tiedostamisen kautta. Minulle nimittäin tuntuu oudolle istua pöydän päässä oman tarina-aihion kanssa kysymässä, mitä hahmosi tekee. Olen varma, että jokaisesta porukasta löytyy enemmän siistejä ideoita kuin perinteisempi pelinjohtaja-hahmot-dynamiikka useimmiten tuottaa. Siksi “pelaajien vahva agentuuri”.
***
Lyhyessä esittelyssäni tiivistän pelaamisen arvoni Ranskan vallankumousta mukaillen vapauteen, luovuuteen ja tasa-arvoon. Pöytäroolipelit hakkaavat mielessäni kirjat, elokuvat ja tietokonepelit ihan kuus nolla siksi, että niissä yhteiset sopimukset asettavat ainoat rajat sille, mitä pelissä voi tapahtua. Ja että varsinainen juttu on prosessi, yhteinen pelaaminen, ei niinkään lopputulos. Jokainen pääsee vaikuttamaan. Samalla tämä on keskeinen syy siihen, miksi roolipelaaminen jaksaa kiehtoa vuosikymmenistä toiseen! Homma pysyy alati tuoreena.
Roolipeleissä myös pelaajana pääse harjoittamaan luovuuttaan, mutta pelien suunnittelun ja niiden vetämisen kautta tämä nousee aivan uudelle tasolle. Ainakin minulle varsinaisen pelaamisen rinnalle tärkeäksi harrastamisen muodoksi on tullut kaikenlainen oman luovuuden ja ajattelutyön aktivointi roolipelien puitteissa. Kirjoitan blogia, suunnittelen sääntöjä, kertapeliä ja kampanjaa, valmistaudun vetämään kertapeliä taas yksillä uusilla säännöillä, tutkin Gloranthaa, lenkkipolulla höpisen mieleeni tulevia ajatuksia nauhurille ja niin edelleen. Koko ajan jotain.
Pelaamisessa kiehtoo myös siihen liittyvä tasa-arvo. Ja ok, pelinjohtajalla on omanlaisensa auktoriteettiasema, mutta silti peleissä toivoakseni ihmiset ovat puhtaasti omasta tahdostaan ja pelipöydät ovat sellaisia, joissa kaikki kokevat pääsevänsä vaikuttamaan ilman organisaation rakennekaaviota tai vaikkapa ydinperheen “luonnollisia” hierarkioita.
Näistä syistä “vapaus, luovuus, tasa-arvo”.
***
Nyt mennään jo “pragmatiikan” puolelle, mutta osana itsetietoisempaa pelaamistani olen oppinut tykkäämään aivan uudella tavalla improamisesta, sekä löytänyt inspiraatiokortit. Täytyy tunnustaa sellainenkin, että jotkut nykyisin tykkäämäni pelit jättivät minulle aiemmin epämääräisen vaikutelman. Esimerkiksi tarinapelien klassikko Fiasco on tällainen. Mutta eipä se oikein voikaan toimia, jos sitä yrittää pelata perinteisenä hahmon-selviytymis-kamppailu-seikkailu-pelinä.
Improsta en tohdi olla toistamatta kahta yleispätevää vinkkiä: tartu ensimmäiseen ideaan ja rakenna toisten keksimän päälle. Toimii!
Improa voi tietysti tehdä tyhjästä nyhjäisten pelkän oman mielikuvituksen avulla. Usein sekin toimii ja on kivaa. Mutta tästä huolimatta huomaan pitäväni siitä, kuinka omaa mielikuvistusta voi ruokkia yksinkertaisesti inspiraatiovälineiden avulla. Tällaistahan on tietysti harjoitettu roolipeleissä jo vuodesta luola ja lohikäärme erilaisten satunnaistaulukoiden ja vaikkapa kirjojen kuvituksen kautta, mutta minua innostaa erityisesti kortit. Tämäkin liittyy katseeseen.
Katsovatko pelaajat pelinjohtajaa, joka katsoo serminsä takana noppaa ja pelinjohtajan oppaan satunnaistaulukkoa? Kenties vielä odottavat sitä, kun pelinjohtaja keksii heittotuloksestaan jotain. Vai nostaako kuka tahansa pelissä mukana olevista pakasta kortin kaikkien nähtäville ja aloitetaan saman tien yhteinen ideointi siitä, mitä vedetty kuvakortti voisi pelin kyseisessä tilanteessa tarkoittaa? Kenties apuna oli jokin kysymys, johon etsitään vastausta.
Näistä syistä “impro ja inspiraatiokortit”.
DIY on tietysti lyhenne sanoista Do It Yourself. Tällä viittaan siihen, kuinka roolipeleissä luovuus näkyy mahdottoman laajana ja monipuolisena puuhailuna ja lukuisina yksittäisinä tuotoksina, niin pöytälaatikoissa, pelipöydissä kuin ihan markkinapaikoillakin. Siistiä! Ja kuten mainittua, itsekin pidän aikani käyttämisestä monenmoiseen muhitteluun. Omalla tyylillä ja sellaisena, mistä itse tykkään. Siksi “DIY”.
***
Uskoakseni kaiken edellä kirjoitetun loppukiteytyksesi sopii hyvin vastaus kysymykseen, mikä roolipelaamisessa on siisteintä – no, tietysti se, että “pelin lopputulos on yllätys kaikille”! Tämä toteutuu nähdäkseni parhaiten pelinjohtajattoman yhteistoiminnallisissa peleissä.
***
Toistan kuulemani kannusteen siitä, että jokaisen meidän voi olla hyvä pohtia sitä, millaisesta pelaamisesta tykkää. Ainakin itse koen tämän kautta saaneeni pelaamisesta aiempaa paljon enemmän irti.
***
Kommentit
Lähetä kommentti