60: Raskaat pelit

 Tulin syksyllä pohtineeksi hieman tarkemmin sitä, mikä onkaan raskas peli.

Tunnetuin esimerkki raskaudesta on tietysti sääntöraskaat eli ns. crunchit pelit. Toisin sanoen pelit, joissa on paljon sääntöjä ja niihin liittyviä yksityiskohtia. Tässäkin on toki eroja, mitä kaikkea tämä voi tarkoittaa. Sehän voi tarkoittaa mm. monenlaisia tilanne- ja muita erikoismuuttujia. Tai vaikkapa teknisesti yksityiskohtaisia loitsuja. Myös monivaiheiset taistelut menevät tähän samaan kategoriaan. Etenkin jos lopputulosten selvittäminen vaatii jatkuvaa sääntökirjasta ja/tai taulukosta tarkistamista.

Kun kysyin tuntemuksia aiheeseen Puuhaiconin ruokapöydässä, sain vastauksiksi mm. matematiikkaraskaan sekä suunnitteluraskaan. Edellinen viittaa siihen, jos pelissä täytyy laskea vaikkapa useamman nopan summia yhteen tai tehdä jakolaskuja prosenttiluvuista selvittääkseen kriittisen onnistumisen rajan. Jälkimmäinen puolestaan sitä, jos pelaajien tulee suunnitella hahmojensa valintoja ja toimia – kenties ankaran epäonnistumisen pelossa.

Myös maailmatiedoltaan tai pelinjohtajan monologeiltaan raskaaksi koettuja pelejä mainittiin. Siis sitä, jos pelissä syntyy fiilis, ettei sitä voi joko johtaa tai pelata ilman mahdottomalta tuntuvan määrän maailmantietoa omaksumista. Tämä voi tarkoittaa myös pelikivaa nakertavia kotiläksyjä tietopakettien muodossa. Tai puuduttavaa pelinjohtajan esitelmöintiä pelin alussa tai sen aikana.

***

Innostuin kuitenkin pohtimaan asiaa ennen kaikkea kahden muun esimerkkitapauksen pohjalta.

Ensinnäkin kahdessa kampanjassa, joissa olen ollut pelaajana, olemme pelanneet kahta keskenään erilaista mysteeriseikkailua. Huomaan, että tällainen on minulle henkilökohtaisesti raskasta eikä tällainen pelaaminen vastaa sitä, mitä peleiltä ensisijaisesti kaipaan. Näissä peleissä isoa vastuuta sysätään pelaajalle sekä asioiden muistamisesta että johtolankojen yhdistämisestä. Niistä tulee siis enemmän pelaajan kuin hahmon ja tämän kautta maailmaan eläytymisen pelejä. Eikä tällainen toimi samalla tavalla tietotyöstä eroavana eskapistisena kokemuksena.

Toisaalta olemme yhdellä porukalla kokeilleet monenlaisia sääntökevyitä tarinaroolipelejä ja useat valinnoista ovat osuneet peleihin, jossa improlla on suuri rooli. Itse pidän tällaisista peleistä ja olen tykännyt siitä, kuinka olen onnistunut haastamaan itseni kehittymään tällaisessa pelaamisessa. Näin ollen nämä pelit ovat olleet minulle miellyttäviä ja innostavia. Ryhmässä on kuitenkin ollut pelaaja, joka on useammassa pelissä todennut pelitavan olevan hänelle – jos ei nyt raskasta, niin jollain tasolla – haastavaa. (Kirjoitan tämän blogin hänen hyväksynnällään.) Arvostan suuresti sitä, kuinka hän on jaksanut tulla useampaan peliin, vaikka onkin tiennyt pelien olevan mieltymystensä rajoilla tai kenties jopa niiden ulkopuolella.

Eikä sillä, kuten minua muistutettiin, voivat tarinapelitkin tuntua myös minusta raskailta. Tällä tarkoitan sitä, että jos peli oikein imaisee ja se tarjoaa koko ajan tilaisuuksia keksiä uutta ja miettiä tarinaa, niin onhan sellaisen jälkeen kaikkensa antanut. Olo on siis klassisesti väsynyt, mutta – parhaimmillaan – onnellinen. Toisin sanoen raskaus ei aina ole ei-toivottavaa. Ainakin itse haluan laittaa pelaamiseen ajatusta. (Toki tarinaimprotkin muuttuvat helposti raskaiksi myös silloin, jos kaikki pelaajat eivät pääse touhuun mukaan.)

Sillä onkin suuri merkitystä, millainen raskaus on itselle mieluisaa ja millainen ei. Esim. minua ei nykyisellään kiinnosta sääntöraskaat pelit ja olen aina vierastanut raskasta hahmosuunnittelua erikoiskyky-, ase- ja loitsulistoineen. (Tämä lienee keskeinen syy siihen, miksi en ollut tottunut pelaamaan mm. velhoja, vaan pelasin pitkään mieluummin yksioikoisia sotureita, joille riitti, kun katsoi tyyliin vaikkapa kirveen lukuarvot.) En myöskään välitä siitä, jos roolipeli alkaa saada lautapelimäistä raskautta min-maxaamismahdollisuuksien kautta. Ja kuten sanottua, pelaajan vastuulle sysätty mysteerin selvittäminen muistuttaa minua liiaksi arjen raskaudesta.

Toisaalta esimerkiksi Gloranthan osalta maailmaraskaus on nimenomaan osasyy siihen, miksi kyseisestä fantasiamaailmasta niin paljon pidän. Siinä on makuuni sopivasti (eli runsaasti) erilaisia merkityksiä ja sen muotoilemisessa pelikäyttöön on riittävästi haastetta. Tarinavetoisuus ja improaminen ovat tällä hetkellä suurimmin innostavat pelityylit, mutta samalla niissä on myös rajansa sille, kuinka paljon sellaista jaksaa intensiivisesti kerralla tehdä.

Siis raja kevyen ja raskaan välillä ei ole aina selvä.

***

Kyse on yleisemminkin henkilökohtaisista mieltymyksistä ja painotuksista: yhdelle epämiellyttävällä tavalla raskas peli voi olla toiselle juuri sitä, mistä hän saa kiksinsä. Joku haluaa sen sijaan kokeilla uutta – myös tietoisesti menemällä mukavuusalueensa rajoille.

Täytyypä jälleen todeta, miten upeaa onkaan roolipelien monipuolisuus!

Mikä on sinulle raskasta ja miksi? Kuinka usein rajoille meneminen voi olla osa pelaamisen viehätystä?